10. toukokuuta 2012

Tyylitöntä touhua

Ennen minulla oli tyyli. Viestin vaatteilla omasta persoonastani ja viihdyin niissä. Nykyään minulla on kasa vaatteita, joihin en mahdu, toinen kasa, joihin mahdun, mutta joita en halua käyttää sekä kasa, jolle ei ole mitään käyttöä. Ja sitten ovat ne vaatteet, joita käytän. Peruskamaa: farkkuja, huppareita, trikoopaitoja, joissa on helppo imettää ja imetyspaitoja. Näistä on tyyli kaukana. Toki ne palvelevat omaa käyttötarkoitustaan, mutta eivät kerro mitään minusta itsestäni. Vai kertovatko? Tuskin mitään syvällistä ainakaan. 

Vaatteeni taitavat huutaa kilometrien päähän, että tuo arvostaa helppoutta, nopeutta, käytännöllisyyttä ja istuu leikkipuistossa päivät pitkät, mikä sinänsä ei ole ollenkaan väärä päätelmä. Tästä päästään kuitenkin ongelman ytimeen. On siis ilmiselvää, että olen kotiäiti. Entä sitten? Ei kai sen tarvitse olla synonyymi tylsyydelle? En nyt tarkoita, että edes haluaisin vetää ykköset päälle ulkoillessa, suoristella housujen prässejä hiekkalaatikolla ja oikoa puseron ryppyjä, mutta olisi kiva tunnistaa oma peilikuvansa. Kotiäitien univormua eli ulkoilupukua en sentään omista, enkä aio hankkiakaan.

Todellisuuden nimissä, arkivaatteeni eivät tainneet ennenkään olla niin ihmeellisiä. Mustat housut, hameet ja perusfarkut yhdistettynä t-paitaan, huppariin, kauluspaitaan tai neuleeseen oli usein nähty kokonaisuus töissä. Mutta se, mitä kaipaan, ovat bilevaatteet. Ennen kävin viikonloppuisin baareissa ja bilettämässä. Silloin tyyli muuttui ja kaapista otettiin esiin hameet, sekä lyhyet että pitkät ja ehdottomasti mustat, yläosaan korsetti tai kireä toppi, jossa oli jokin juju ja särmää. Koruja, koruja, paljon koruja ja ketjuja ja vöitä, paljon ja samaan aikaan. Jalassa joskus maiharit, joskus New Rockit. Raskas yhdistettynä pieneen ja kevyeen, mustaa, hopeaa ja ripaus punaista. Silloin tyyli oli kohdillaan ja olo mahtava.

New Rockit on myyty raskauden leventämän jalkaterän vuoksi. Ei ole samanlaisia viikonloppuja enää. Koruja käytän harvoin. Sormuksia ja ketjuja en juuri koskaan, kaula- ja rannekoruja satunnaisesti. Vanhat hameet eivät mahdu, eivät muuten vain sovi muihin vaatteisiini, joihin mahdun tai eivät ylipäänsä enää sovi tähän ikään. Maiharit tuntuvat kömpelöiltä ja raskailta. Korseteille olisi vihdoin tarkoituksenmukaista käyttöä kursimaan mahaa piiloon, mutta ei nyt sentään hiekkalaatikolle. Ei ole tilaisuutta pukeutua niihin kaikista rakkaimpiin vaatteisiin, niihin joilla on tarina ja joista on muistoja.

En haikaile mennyttä takaisin, mutta en lakkaa ihmettelemästä nykyistä tyylittömyyttäni. Osansa on myös hiuksilla. Se, mikä ennen oli pitkä ja tumma tai leiskuvan punainen, on nyt keskimittainen ja väritön. Miksen sitten värjää? Jo pelkkä ajatus kuukausittaisesta värjäyksestä saa päänahkani kutiamaan. Vuosien tiivis värjäily on johtanut orastavaan väriaineherkkyyteen, jota en halua turhaan pahentaa. Nyt on siis hakusessa uusi tyyli, jossa voisin tuntea oloni yhtä kotoisaksi kuin aikoinaan metallivaatteissa. Pitäisiköhän hakeutua johonkin naistenlehden muutosleikkiin?


2 kommenttia:

  1. Hyvä idea!
    Itsekin vähän välivaiheessa. Talven jäljiltä kun rupeaa käymään vaatevarastoa läpi, kaikki vanha tuntuu niin vanhalta! Oma tyyli tuntuu olevan vähän hakusessa kaikkien vauvakuukausien (vuosien) jäljiltä, kun ei ole oikein ehtinyt itseä miettimään.

    VastaaPoista
  2. Oliskin varmaan helpompaa, jos ei miettis itteään näin paljon koko ajan :) Alun alkaen olin tosi tyytyväinen ekan lapsen jälkeen, kun ei ehtinyt miettiä jokaista päähän pulpahtavaa ajatusta, mutta nyt niitä taas pulpahtelee vähän liikaa ja jostain syystä jään niitä miettimäänkin (oli aikaa tai ei).

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!