Vielä pitää palata syihin blogin aloittamiselle juuri nyt. Olen koonnut vanhoista digikuvista kirjaa, kaivellut arkistoja ihan huolella, jotta myös digiajasta olisi olemassa kuvamuistoja paperilla. Onneksi sain digikameran vasta kuusi vuotta sitten, viimeisten joukossa tietysti, joten aineisto on vielä jollain tapaa järkevä käsitellä. Tämä vanhojen kuvien kaivelu saikin sitten aikaan varsinaisen lumipalloefektin.
Katsoin monia vain kolmen vuoden takaisia kuvia aivan hämmästyneenä. Minäkö tuo olen? Olinko tuon näköinen, tukkaa noin paljon ja läskiä noin vähän? Tunsinko oloni silloin hoikaksi? No EN! Olisiko ollut syytä? Kyllä! Kuinka virheellinen ja valheellinen voikaan olla käsitys omasta itsestä. Olenko enää tuo ihminen? Pitkään tuntui, etten ole, mutta hiljalleen aloin huomata, että kyllä vain, minähän se olen. Nykyään vain ulkoisesti vähän eri näköisenä, sisäisesti hieman muuttuneena äitiyden, raskauksien ja vuosien myötä, mutta minä se silti olen. Ja nimenomaan tästä oivalluksesta syntyi tarve vahvistaa minua itseäni, löytää uudelleen ne asiat, jotka kiinnostivat minua ja tekivät minusta sen ihmisen, joka noissa vanhoissa kuvissa olen. Sitä tässä nyt yritetään kaivaa raskausarpien alta esiin, kuka minä olin ja kuka minä olen.
Voi olla, että keväällä oli oma osansa tässä. Kun ensimmäisen kerran aurinkoisena perjantai-iltapäivänä mahduin omiin housuihini, vedin nahkarotsin päälle ja lähdin kauppaan lasten kanssa. Se mieletön fiilis, että kaikki on mahdollista, kuin kuolemattomana teini-ikäisenä, muutama siideri repussa istuttiin kavereiden kanssa ulkona humaltumassa elämästä, ja niistä siidereistä. Että sen saman tunteen voi saavuttaa vaunuja työntäessä ja taaperoa paimentaessa matkalla Alepaan. Kuin talviunen loppu juuri sillä hetkellä. Mahtavaa. Tunsin pitkästä aikaa olevani enemmän oma itseni ja onnellinen. Ei ollut väliä silläkään, että todellisuudessa en voinut lähteä pussikaljalle puistoon, riitti että tunsin monen tuollaisen reissun muiston nahoissani.
Kuinka ollakaan, kun olen hionut kuvakirjaa ja katsonut niitä kuvia monen monta kertaa, ne eivät enää näytä joltain muulta. Näen kuvissa itseni, en vain itseäni kolme, neljä tai viisi vuotta sitten, vaan itseni myös nyt. On tarvittu kaikki ne kuvat, kaikki vuodet, jotta olen nyt tässä. Kuinka näin yksinkertainen asia voi olla niin vaikea hetkittäin hyväksyä? Oikein jännittää, mitä kaikkea onnistunkaan kaivamaan esiin. Tätä kirjoittaessani oli pakko laittaa musiikkia soimaan, omaa rakasta musiikkia. Ensimmäiseksi kuunteluun pääsi Painin Dancing with the dead. Ei epäilystäkään, tämä päihittää fröbelit kuusnolla ihan milloin vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!