Minä om-om-ompelen

Sain tänään päähäni ommella mekon rakkaalle tyttärelleni. Aina silloin tällöin onnistun uskottelemaan itselleni, että osaisin ommella kauniita vaatteita, joihin muut ihastuisivat ja kateellisina kysyisivät, mistä ne on ostettu. Totuus on, että en osaa ommella, en ymmärrä kaavoista mitään, en osaa alan sanastoa, enkä kertakaikkiaan ymmärrä yksinkertaisimpiakaan ohjeita.

Löysin helpon ohjeen täältä ja ajattelin, että helppo homma. Sopivaa kangasta on kertynyt jostain, todennäköisesti äitini tuomaa. Myös muuta ompelutarviketta ja sälää on, tosin vanhoja isoäidin aikaisia. Lasten päiväuniaikaan siis ohjeet ja kangas esille ja leikkaamaan. Arvioin kappalaiden koot silmämääräisesti, koska tarkoitus oli tehdä pienempi kuin ohjeessa. Tämä onnistuikin melko hyvin ja kappaleista tuli sopivat. Vielä reunojen huolittelu ja kappaleiden ompeleminen putkeksi onnistuivat kutakuinkin hyvin, mutta sen jälkeen alkoi mennä pieleen.

En ole ikinä rypyttänyt kangasta, joten harjoittelin ensin pienelle kankaanpalalle. Ei onnistunut. Rypyttäessä lanka katkesi ennen aikojaan. En tästä kuitenkaan ymmärtänyt lannistua, vaan aloin tehdä oikeaa rypytystä hameeseen. Ompelin rypytyslangat ja aloin rypyttää. Solmin toisen pään alalangat ohjeen mukaan (hämmästeltyäni ensin pitkään, mitä ihmettä tuokin ohje tarkoittaa) ja aloin vetää toisesta päästä. Muutama sentti rypyttyi nätisti ja sitten katkis, langat meni poikki ja purkautuivat monen sentin matkalta.

Aivan sama, ajattelin, ja aloin ommella kappaleita yhteen. Eiväthän ne saman kokoiset olleet, mutta yhteen ne silti ompelin. Heti ommeltuani huomasin ommelleeni kappaleet ilmeisesti väärältä puolelta yhteen, koska saumakohta on melkoisen ruma oikealta puolelta. Ei se kaunis ole nurjaltakaan, mutta vähän siistimpi sentään. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan ollut mitään järkeä lopettaa, purkaminenkaan ei houkutellut, joten aloin ommella kuminauhaa vyötärölle. Tähän vaiheeseen sain ohjeesta hyvät neuvot, joita pääpiirteittäin noudatinkin. Ihan ohjeen mukaan en vyötäröä silti tehnyt, koska hameesta tuli todella pitkä. Yläkappaleessa oli siis reilusti kääntövaraa ja käänsinkin sitä monta senttiä ja kaksin kerroin, jotta valmis hame ei laahaisi maata. Olin jo varma, että tämä viimeistään pilaa koko hameen, mutta hieman yllättäen vyötärönauha toimii, on lähes siisti ja oikean kokoinen. Valmis tekele näyttää tältä:

Kuva on armollinen kaikille virheille, myös kankaan kuosi tasapainoittaa kappaleiden välistä saumaa. Rypytys meni aivan pieleen ja se kyllä näkyy. Pituutta on lyhennysyrityksestä huolimatta liikaa, mutta ehkä tämä hellepäivän hameena menee, ainakin kotona sisätiloissa. Lapsi kyllä tykkää, kukkakuosit ovat tällä hetkellä kovasti in. Pitää ehkä olla armollinen itselleni: käytin aikaa tuohon kaiken kaikkiaan pari tuntia ja välissä nukutin vielä ennen aikojaan heränneen vauvan takaisin unille. Ehkä seuraava jo onnistuu?

Duunii

Työ, työ, työ... Jossain vaiheessa tämä kotona velttoilu on pakko lopettaa ja jatkaa työuraa kunnon veronmaksajan tavoin. Tällä hetkellä kaikki työkuviot ovat auki, ja ehkä se on syy siihen, miksi aihe pyörii päässä ja aiheuttaa pientä ahdistusta. Syyskuussa täytyy ilmoittaa työnantajalle hoitovapaalle jäämisestä, joten on tässä vielä aikaa miettiä ratkaisuja. Minulla siis on työpaikka, johon palata, mutta työtehtävääni sellaisena kuin se oli ennen ensimmäistä äitiyslomaa, ei enää ole. Aionkin siis kesälomien jälkeen olla yhteydessä esimieheeni ja kysellä vähän omasta sijoittumisestani työyhteisöön. Suunnitteilla on kuitenkin olla kotona vielä ensi vuonnakin, joten työhön paluu ei ihan ajankohtainen vielä ole.

Suhteeni työhön ja työntekemiseen ovat muutenkin ristiriitaiset. Ehdin olla työelämässä valmistumisen jälkeen 2,5 vuotta ja sitä ennenkin toki kesätöissä ja osa-aikatyössä, mutta varsinaista uraa en ole ehtinyt luoda. Eipä mitään, en oikein tiedä edes, mikä se ura olisi, jota haluaisin luoda, ja sehän se vasta ahdistaakin. Ihan viime aikoina, kun olen näitä asioita mielessäni pyöritellyt, olen oivaltanut seuvaavaa: työ saisi mielellään sisältää useita erilaisia tehtäviä, kontakteja sekä talon ulkopuolelle että talon sisällä, akuutteja työtehtäviä ja muuttuvia tilanteita, joita ei aamulla töihin tullessaan voinut ennakoida, rutiineja tasapainottamaan kaaosta, asioiden selvittelyä, puhelinsoittoja ja sähköposteja. Pientä häslinkiä silloin tällöin, vastuuta, yhteistyötä ja itsenäisyyttä, kielitaitoa, kirjoittamista.

En ole tutkijaluonne, en jaksa perehtyä yhteen asiaan kovinkaan syvällisesti, vaan kaipaan vaihtelua. Olen siis työluonteeltani jokapaikanhöylä. Pidän työssä kevyestä paineesta ja aikarajoista, yllätyksellisyydestä, mutta myös rutiineista. Työ ei saa olla pelkkää rutiinia ja oman ruudun tuijottamista, vaan mukana pitää olla kontakteja muihin ihmisiin, asiakkaisiin, työkavereihin vaikka viranomaisiin, kunhan johonkin. Omaksi ihmetyksekseni huomaan näissä määritelmissäni kuvaavani nykyistä työpaikkaani. Positiiviset, kaipaamani asiat ovat kuin ensimmäisistä työtehtävistäni ko paikassa, ja negatiiviset kuvaavat sitä paikkaa, josta jäin äitiyslomalle. Jouduin siis huonontuneen taloustilanteen takia siirretyksi toiselle osastolle ja sekä työtehtävät että työilmapiiri muuttuivat huonompaan suuntaan. Toisaalta tuo siirto säilytti työsuhteeni tilanteessa, jossa moni työkaveri sai kengän kuvan ahteriin.

Jospa vain minulla olisi mahdollisuus päästä vanhoihin työtehtäviini takaisin, en stressaisi työhönpaluuta näin paljon. Se tuskin kuitenkaan on mahdollista, joten olen hieman vilkuillut avoimia työpaikkoja aikani kuluksi. Ennen ajattelin, että ihan sama mitä työtä teen, kunhan jotain. Nyt lasten myötä huomaan, että se ei todellakaan ole ihan sama. Jos kerran laitan lapseni hoitoon päivän ajaksi mennäkseni töihin, työn pitää olla mielekästä. Tähän hätään ei sopivia paikkoja ole monta tarjolla. Huomaan lukevani ilmoituksia todella tarkkaan ja kuvittelen itseni työhaastatteluun kyseiseen paikkaan. Jos en pysty itselleni vastaamaan, miksi olisin sopiva hakemaani työhön, työ ei ole minua varten. En edelleenkään kaipaa varsinaista uraa, minulle riittää, että viihdyn työssäni ja työpanostani arvostetaan.

No niin, tästähän tuli varsinainen työhakemus. Voinpahan sitten, kun työnhaun aika on, kopioda täältä tiedot. Itseäni vartenhan koko blogia kirjoitan, mutta tämä taitaa todella kiinnostaa vain minua :)

Raparperipiirakka vol. 2

Eilen tuli tehtyä raparperipiirakka aivan yllättäen. Uudessa Pirkka-lehdessä oli mukava ohje ja sitä piti sitten kokeilla. Tässä piirakassa pohja paistettiin ensin ja jäähtyneen pohjan päälle kaadettiin kattilassa keitelty raparperikompotti. Ohjeen mukaan koko homma oli tarkoitus kruunata jäätelöllä ja kinuskikastikkeella, mutta niitä ei tähän hätään omasta kaapista löytynyt. Mielestäni tämän piirakan voisi mainiosti tarjoilla kermavaahdon ja mansikkahillon kera. Mansikat sopisivat toki myös kompotin sekaan, tai voisi tehdä mansikoista oman kompotin. Variaatiot ovatkin oman leipomiseni ydin. Pienillä muutoksilla ja lisäyksillä yhdestä perusreseptistä saa uudenlaisia herkkuja.

Kuvaa en tästä tekeleestä ottanut, koska ilman lisukkeita se oli varsin vaatimattoman näköinen. Maku oli onneksi hyvä ja rakenne miellyttävä. Tätä varioin varmasti jatkossakin.

Kesä!

Pääsinpä minäkin nauttimaan kesästä viikonloppuna! Viikon luin kateellisena muiden kommentteja kesäisistä tunnelmista fb:stä ja blogeista samalla, kun itse olin kuumeessa ja yritin jossain välissä saada lapset hoidettua.

Lauantaina iltapäivästä lähdettiin maalle. Tarkoituksena oli saada kasvimaa kuntoon ja siemenet maahan. Pellolle jyrsitty kasvimaa ei kuitenkaan houkutellut rehkimään heti sairastelun päälle. Hommaa olisi riittänyt tuntitolkulla, vaikka kaksi ihmistä olisi painanut tauotta, ja kun mukana oli kaksi lasta niin oli selvää, että kunnollista ryytimaata ei ole nyt mahdollista rakentaa. Ehkä ensi viikolla sitten?

Sen sijaan kävin raivolla pihan ruusupenkin kimppuun. Olin jo viikkoa aiemmin päättänyt, että tänä kesänä se näyttää siltä miltä pitää eikä etupäässä nokkospuskalta. Helatorstaina olin repinyt kottikärryllisen nokkosen juuria maasta ja nyt oli juolavehnän vuoro. Varsinainen unholy alliance: nokkonen, juolavehnä ja voikukka. Voikukkaa en niin intohimoisesti jaksa inhota, mutta nuo kaksi ensimmäistä saavat verenpaineet nousuun. Etenkin ruusupenkissä. Saas nähdä onnistunko pyrkimyksessäni vai nousevatko nokkoset ensimmäisen sateen jälkeen jostain syvältä helvetistä valtaamaan kukkapenkin.

Ongelma on se, että piha on valtava ja tarvitsisi kauniina pysyäkseen jatkuvaa nyppimistä, kuopsutusta, kastelua ja rapsimista. Ennen vanhaan, kun talossa asuttiin vakituisesti piha kylpi kukkaloistossa koko kesän kevään ensimmäisistä tulppaaneista syksyn kultapalloihin saakka. Vuosien laiminlyönti on jättänyt jälkensä ja niiden korjailu vaatisi aikaa, suunnitelmallisuutta ja raakaa työtä. Tähän asti työn määrä on lannistanut heti kättelyssä, mutta nyt siis päätin aloittaa yhdestä ruusupenkistä, joka sekin on monta metriä pitkä. Ensi kesänä voi sitten ehkä keskittyä jo seuraavaan ränstyneeseen kukkapenkkiin ja sitä rataa. Entisaikojen loistoon tuskin päästään, mutta viihtyisyyttä saadaan varmsti lisää. 

Ei siellä tähänkään asti suinkaan ole laiskoteltu, mutta hyötykasvit, omenapuut ja marjapensaat ovat saaneet kaiken liikenevän ajan ja energian, niiden kuntoon on sentään panostettu, jotta syksyllä saadaan satoa. Satoa toki olisi kiva saada tänäkin vuonna, mutta taitaa jäädä aika marjaisaksi saalis, jos kasvimaa jää vielä viikon päästäkin laittamatta.

 Omenapuut kukkivat ja surina oli kova kaikenmaailman pörriäisten lennellessä kukasta kukkaan.

Vaskista luikerteli maassa istuvan lapsen läheltä, onneksi ei ollut kyy!

 Raparperiähän tuli tietysti otettua mukaan. Tällä kertaa piirakan lisäksi täytynee keitellä myös kiisseliä.

Jostain syystä työkuviot pyörivät kovasti mielessä. Täytyy seuraavaksi jäsennellä niihin liittyviä ajatuksia.

Herkkuja, herkkuja

Voisin leipoa vaikka joka päivä, jos kaikki herkut eivät aina päätysi omaan suuhuni. Reilun viikon aikana uunissani ovat paistuneet kaneliset suklaapalat, sitruuna-marenkipiiras sekä raparperipiirakka. Sitruuna-marenkipiirakan ohjeen leikkasin talteen reseptikirjaani hesarista ja se oli aivan uusi tuttavuus. Olen aiemmin pyrkinyt välttämään liian monivaiheisia leivonnaisia, mutta tämä piiras oli helppo tehdä, vaikka täyte hieman paloikin pohjaan. Onneksi maku oli parempi kuin aiheutunut palaneen käry. Seuraavalla kerralla muistan varmasti sekoittaa täytettä koko ajan. Tästä rohkaistuneena uskallan jatkossa kokeilla monimutkaisempiakin reseptejä, jos lopputulos on yhtä herkullinen. Tässä reseptissä makea ja kirpeä yhdistyivät mitä suloisimmalla tavalla.

Leipoessani otan yleensä ohjeen esiin ja muunnan sitä sitten oman mieleni ja kaappien sisällön mukaan. Tuttuihin resepteihin saa uutta potkua mausteita vaihtelemalla. Suklaapalat saa uusia sävyjä lisäämällä taikinaan esimerkiksi chiliä tai kanelia, kuorrutteeseen saa uutta tuntumaa lisäämällä pähkinärouhetta joko valmiiden palojen päälle tai kuorrutteeseen sekoittamalla.

Raparperipiirakka oli kevään ensimmäinen. Niitä tulee juhannukseen mennessä leivottua yleensä useampia ja joka kerta vähän erilaisia. Ensimmäisestä piti tulla perinteinen, jossa raparperipalat vain levitellään helpon pohjan päälle. Viime hetkellä päädyinkin sekoittamaan palat sitruunatuorejuuston ja rahkan sekaan ja ripottelin vielä mantelia päälle. Lopputulos oli ihan hyvä, mutta perinteisempi kuin kuvittelin. Sitruunatuorejuusto olisi kaivannut lisäpotkua sitruunankuoresta ja -mehusta, tällöin lopputuloskin olisi varmasti ollut raikkaampi. Täytteeseen voisi lisätä myös yhden tai kaksi munankeltuaista ja vatkata keltuaisista marenkiä päälle, mutta nyt ei huvittanut tehdä toista marenkipiirasta heti perään.

Pohja oli helppo:

100g margariinia

2 munaa

1,5dl sokeria

3dl vehnäjauhoja

1tl leivinjauhetta

1tl vaniljasokeria

1dl maitoa

Kaikki aineet vain sekoitetaan keskenään.

Täyte:

paljon raparperia

sokeria raparperien happamuuden mukaan

1prk sitruunatuorejuustoa

1prk maustamatonta rahkaa

Päälle mantelilastuja

Paista 200 asteisessa uunissa 25 minuuttia. 

Ehkä hieman epätasapainoinen ja kummallinen postaus, mutta mitä sitten. Kesä, ihana tekosyy herkutteluun!

Vapaalla

Lauantaina olin koko päivän pois kotoa. Oli hyvän ystäväni polttarit, joita järjestettiin viime hetkillä työn ja tuskan kanssa. Päivä oli todella onnistunut kaikin puolin, vaikka itseäni tietysti jännitti myös, miten kotona pärjätään, nuorin kun ruokitaan vielä äidinmaidolla.

Oivalsin pari asiaa.

Päivään sisältyi tankotanssia. En missään vaiheessa kuvitellut lajia helpoksi tai osaavani heti sulavasti pyörähdellä tangolla. Yllätyin silti lajin rankkuudesta. Ensikertalainen sai jokaisen lihaksen kipeäksi, mustelmia ja pään pyörälle. Ei ihmekään, että paikalle kiellettiin saapumasta päihtyneenä. Tunnin edetessä aloin kuitenkin nauttia lihasten työskentelystä ja hengästymisestä. Kaipaan urheilun tuomaa euforiaa, sekä henkisesti että fyysisesti. Nyt pitää alkaa järjestää aikaa lenkkeilylle ja viimeistään syksyllä taas kuntosalille. 

Toinen oivallus oli se, että en oikeasti kaipaa bilettämistä. Oli ihana istua iltaa, ottaa pari siideriä, syödä hyvin, kuunnella musiikkia, nauraa, herkistellä, muistella vanhoja, miettiä tulevaa. Oli mahtavaa olla tyttöporukalla liikkeellä, nähdä vanhoja ystäviä ja tutustua uusiin ihmisiin. Kolmen tunnin saunomisen jälkeen yhdentoista pintaan aloin kuitenkin odottaa vain pääsyä omaan sänkyyn, peiton alle nukkumaan. Muut saivat lähteä keskustaan, minä otin taksin kotiin.

Aamulla olo oli kipeä, mutta se johtui tanssista ei alkoholista. Otin vastaan ensimmäisen äitienpäiväni kahden lapsen äitinä väsyneenä, mutta hymyssä suin.

Andersson

Hynapsis on usein väärässä paikassa,

väärässä seurassa,

väärissä vaatteissa.

Hynapsis syö liikaa herkkuja,

liian paljon kerralla,

liian monta kertaa viikossa.

Hynapsis ajattelee liikaa,

analysoi muiden eleitä,

tekee päätelmiä,

vääriä johtopäätöksiä.

Hynapsis luulee tyrkyttävänsä

samalla, kun huomaa vetäytyvänsä.

Hynapsis on usein yksin,

tarvitsee paljon omaa tilaa ja aikaa,

jättäytyy ulkopuolelle,

ajattelee olevansa ylimääräinen.

Hynapsiksen pitäisi yrittää

ymmärtää kertoa ajatuksistaan,

laskea suojamuurejaan,

olla enemmän yhteydessä.

Tämä runo on saanut innoituksensa Claes Anderssonin runosta Andersson. Luin runon lukiossa luovan kirjoittamisen kurssilla ja tehtävänä oli kirjoittaa itsestään vastaava. Harmikseni en tiedä, missä silloin kirjoittamani runo on, mutta muistan siitä yhä joitain pätkiä. Tänään se alkoi taas pyöriä päässäni ja päätin kirjoittaa uuden. Runon kirjoitettuani etsin alkuperäisen Andersson-runon ja luin sen yli kymmenen vuoden jälkeen uudestaan.

Edelleen runo on mielestäni yllättävä, viiltävä ja inspiroiva. Samaan tyyliin on helppo aloittaa runoilu ja kirjoittaa itsestään. Jokaisen Andersson on varmasti erilainen, en itsekään pyrkinyt noudattamaan samaa tyyliä, vaan tein siitä omanlaiseni. Jospa tästä taas saisi inspiraatiota muihinkin uusiin teksteihin. 

Tyylitöntä touhua

Ennen minulla oli tyyli. Viestin vaatteilla omasta persoonastani ja viihdyin niissä. Nykyään minulla on kasa vaatteita, joihin en mahdu, toinen kasa, joihin mahdun, mutta joita en halua käyttää sekä kasa, jolle ei ole mitään käyttöä. Ja sitten ovat ne vaatteet, joita käytän. Peruskamaa: farkkuja, huppareita, trikoopaitoja, joissa on helppo imettää ja imetyspaitoja. Näistä on tyyli kaukana. Toki ne palvelevat omaa käyttötarkoitustaan, mutta eivät kerro mitään minusta itsestäni. Vai kertovatko? Tuskin mitään syvällistä ainakaan. 

Vaatteeni taitavat huutaa kilometrien päähän, että tuo arvostaa helppoutta, nopeutta, käytännöllisyyttä ja istuu leikkipuistossa päivät pitkät, mikä sinänsä ei ole ollenkaan väärä päätelmä. Tästä päästään kuitenkin ongelman ytimeen. On siis ilmiselvää, että olen kotiäiti. Entä sitten? Ei kai sen tarvitse olla synonyymi tylsyydelle? En nyt tarkoita, että edes haluaisin vetää ykköset päälle ulkoillessa, suoristella housujen prässejä hiekkalaatikolla ja oikoa puseron ryppyjä, mutta olisi kiva tunnistaa oma peilikuvansa. Kotiäitien univormua eli ulkoilupukua en sentään omista, enkä aio hankkiakaan.

Todellisuuden nimissä, arkivaatteeni eivät tainneet ennenkään olla niin ihmeellisiä. Mustat housut, hameet ja perusfarkut yhdistettynä t-paitaan, huppariin, kauluspaitaan tai neuleeseen oli usein nähty kokonaisuus töissä. Mutta se, mitä kaipaan, ovat bilevaatteet. Ennen kävin viikonloppuisin baareissa ja bilettämässä. Silloin tyyli muuttui ja kaapista otettiin esiin hameet, sekä lyhyet että pitkät ja ehdottomasti mustat, yläosaan korsetti tai kireä toppi, jossa oli jokin juju ja särmää. Koruja, koruja, paljon koruja ja ketjuja ja vöitä, paljon ja samaan aikaan. Jalassa joskus maiharit, joskus New Rockit. Raskas yhdistettynä pieneen ja kevyeen, mustaa, hopeaa ja ripaus punaista. Silloin tyyli oli kohdillaan ja olo mahtava.

New Rockit on myyty raskauden leventämän jalkaterän vuoksi. Ei ole samanlaisia viikonloppuja enää. Koruja käytän harvoin. Sormuksia ja ketjuja en juuri koskaan, kaula- ja rannekoruja satunnaisesti. Vanhat hameet eivät mahdu, eivät muuten vain sovi muihin vaatteisiini, joihin mahdun tai eivät ylipäänsä enää sovi tähän ikään. Maiharit tuntuvat kömpelöiltä ja raskailta. Korseteille olisi vihdoin tarkoituksenmukaista käyttöä kursimaan mahaa piiloon, mutta ei nyt sentään hiekkalaatikolle. Ei ole tilaisuutta pukeutua niihin kaikista rakkaimpiin vaatteisiin, niihin joilla on tarina ja joista on muistoja.

En haikaile mennyttä takaisin, mutta en lakkaa ihmettelemästä nykyistä tyylittömyyttäni. Osansa on myös hiuksilla. Se, mikä ennen oli pitkä ja tumma tai leiskuvan punainen, on nyt keskimittainen ja väritön. Miksen sitten värjää? Jo pelkkä ajatus kuukausittaisesta värjäyksestä saa päänahkani kutiamaan. Vuosien tiivis värjäily on johtanut orastavaan väriaineherkkyyteen, jota en halua turhaan pahentaa. Nyt on siis hakusessa uusi tyyli, jossa voisin tuntea oloni yhtä kotoisaksi kuin aikoinaan metallivaatteissa. Pitäisiköhän hakeutua johonkin naistenlehden muutosleikkiin?

Parasta juuri nyt...

... ikkunalaudalla vihertävät yrtit ja salaatit,
linnunlaulu,
pieni tuulenvire auringossa,
kesäkengät.

Same old song

Vielä pitää palata syihin blogin aloittamiselle juuri nyt. Olen koonnut vanhoista digikuvista kirjaa, kaivellut arkistoja ihan huolella, jotta myös digiajasta olisi olemassa kuvamuistoja paperilla. Onneksi sain digikameran vasta kuusi vuotta sitten, viimeisten joukossa tietysti, joten aineisto on vielä jollain tapaa järkevä käsitellä. Tämä vanhojen kuvien kaivelu saikin sitten aikaan varsinaisen lumipalloefektin.

Katsoin monia vain kolmen vuoden takaisia kuvia aivan hämmästyneenä. Minäkö tuo olen? Olinko tuon näköinen, tukkaa noin paljon ja läskiä noin vähän? Tunsinko oloni silloin hoikaksi? No EN! Olisiko ollut syytä? Kyllä! Kuinka virheellinen ja valheellinen voikaan olla käsitys omasta itsestä. Olenko enää tuo ihminen? Pitkään tuntui, etten ole, mutta hiljalleen aloin huomata, että kyllä vain, minähän se olen. Nykyään vain ulkoisesti vähän eri näköisenä, sisäisesti hieman muuttuneena äitiyden, raskauksien ja vuosien myötä, mutta minä se silti olen. Ja nimenomaan tästä oivalluksesta syntyi tarve vahvistaa minua itseäni, löytää uudelleen ne asiat, jotka kiinnostivat minua ja tekivät minusta sen ihmisen, joka noissa vanhoissa kuvissa olen. Sitä tässä nyt yritetään kaivaa raskausarpien alta esiin, kuka minä olin ja kuka minä olen.

Voi olla, että keväällä oli oma osansa tässä. Kun ensimmäisen kerran aurinkoisena perjantai-iltapäivänä mahduin omiin housuihini, vedin nahkarotsin päälle ja lähdin kauppaan lasten kanssa. Se mieletön fiilis, että kaikki on mahdollista, kuin kuolemattomana teini-ikäisenä, muutama siideri repussa istuttiin kavereiden kanssa ulkona humaltumassa elämästä, ja niistä siidereistä. Että sen saman tunteen voi saavuttaa vaunuja työntäessä ja taaperoa paimentaessa matkalla Alepaan. Kuin talviunen loppu juuri sillä hetkellä. Mahtavaa. Tunsin pitkästä aikaa olevani enemmän oma itseni ja onnellinen. Ei ollut väliä silläkään, että todellisuudessa en voinut lähteä pussikaljalle puistoon, riitti että tunsin monen tuollaisen reissun muiston nahoissani.

Kuinka ollakaan, kun olen hionut kuvakirjaa ja katsonut niitä kuvia monen monta kertaa, ne eivät enää näytä joltain muulta. Näen kuvissa itseni, en vain itseäni kolme, neljä tai viisi vuotta sitten, vaan itseni myös nyt. On tarvittu kaikki ne kuvat, kaikki vuodet, jotta olen nyt tässä. Kuinka näin yksinkertainen asia voi olla niin vaikea hetkittäin hyväksyä? Oikein jännittää, mitä kaikkea onnistunkaan kaivamaan esiin. Tätä kirjoittaessani oli pakko laittaa musiikkia soimaan, omaa rakasta musiikkia. Ensimmäiseksi kuunteluun pääsi Painin Dancing with the dead. Ei epäilystäkään, tämä päihittää fröbelit kuusnolla ihan milloin vain.

Tikka Masala

Joskus muinoin ruoanlaitto oli hauska harrastus. Nykyään kun joutuu joka armas päivä laittamaan ruokaa pari kertaa päivässä itselle ja valikoivalle 2 veelle niin hauskuus on puuhasta kaukana. Aina silloin tällöin kuitenkin sattuu hyvä vire kohdalle ja tulee kokeiltua jotain uutta. Eilen tuli tällainen hetki. Oltiin kaupassa ja ostoskärry täyttyi hyvää vauhtia, mutta päivän ateriasta ei ollut vielä mitään käsitystä. Sitten kohdalle tuli Keldan Tikka Masala -kastike ja sitä päätettiin kokeilla. Otettiin heti kaksi purkkia, toisen sekaan broileria ja toisen soijasuikaleita. Lisukkeeksi riisiä ja mukavan mausteinen ja helppo ruoka oli valmis, jopa lapsi tykkäsi.

En ole koskaan onnistunut kovin hyvin kuivien soijatuotteiden kanssa, vaikka olen niitä käyttänyt kohta 15 vuotta. Tällä kertaa lopputulos oli oikeasti hyvä, suikaleiden rakenne miellyttävä ja muutakin makua kuin kuivakka sahanpuruinen soija. Tätä voi siis tehdä useamminkin! Kunnianhimoisesti heti suunniteltiin insinöörin kanssa, että seuraavalla kerralla tehdään kastike itse, mutta saas nähdä, milloin tämä sitten toteutuu.

Nyt sitten vain odotellaan, milloin suhteeni ruokaan muuttuu arkisesta edes hitusen intohimoisemmaksi. Rakastan ruokaa ja etenkin syömistä, ja ennen kaikkea sitä, että joku muu suunnittelee ja valmistaa ruoan ja minä pääsen valmiiseen pöytään herkuttelemaan.

"Sätkyukko sätkii, sätkii..."

Voi tätä innostuksen määrää! Aiheita pyörii päässä hirmuisat määrät, jopa siinä määrin, että ehdin varmasti unohtaa suurimman osan ennen kuin saan kirjoitettua ne tänne.

Ensimmäiseksi tuli mieleen hiukan kommentoida blogin nimeä. Siihen on olemassa vissi syy. Ensinnäkin nimen valinta melkein jo esti koko blogin perustamisen, koska se on mielestäni tuhottoman vaikeaa. Aivan kuin aloittaisi romaanin kirjoittamisen nimen keksimisellä, vähemmästäkin ahdistuu. Siispä otin käteeni satunnaisen cd:n (tahdon musiikkini kosketeltavassa muodossa, ei spotifyta minulle!), joka oli yllättäen lasten levy. Siitä sitten vain ensimmäisen biisin nimi ja kas, blogini on Sätkyukko.

Samaan sarjaan kuuluu seuraava perustelu. Olen huomannut, että usein yöllä herätessäni, joko lasten huuteluun ja vielä raskaana ollessani muuten vain, päässä soi yleensä aina jokin lastenlaulu. Yöheräämiset ovat jo itsessään tarpeeksi ärsyttäviä ilman, että samalla päässä hyrisee esim. Tinga Tingan tunnusmelodia tai Nukke Nieminen. Siinä hetkessä ymmärrän olevani syvällä kotiäidin roolissa ja päätän heti seuraavana aamuna laittaa omia levyjäni tai edes radion soimaan. Pelottavaa lienee, että Fröbelin palikoiden biisit, joita tuo Sätkyukkokin siis on, ovat siitä parhaimmasta päästä, mitä normipäivän aikana tulee kuunneltua ellen erikseen panosta musiikin kuunteluun.

Ja kolmas merkitys on, että kyllä tämä kotiäitiys on usein sätkyukkona hyppimistä. Lasten tarpeiden ja rytmien kanssa eletään joka ainoa päivä aamusta iltaan. Siinä tuntee väkisinkin olonsa välillä tahdottomaksi nukeksi, joka raajat sätkien yrittää pitää arjen pyörimässä.

Tässä siis vähän pohjavirettä tälle blogille. Vaikka en halua keskittyä lapsiin, vaan löytää hieman hukassa olevan itseni, ovat lapset hyvin vahvasti läsnä minussa, ja niin sen kuuluu ollakin. Toivon kuitenkin osaavani kirjoittaa monipuolisesti löytöretkistäni mm. musiikin ja kirjallisuuden parissa, tai mitä nyt milloinkin keksin.

Blogin ilme tulee muuten varmasti kehittymään ajan myötä. En ole mitään käyttöohjeita vaivautunut lukemaan, joten yrityksen ja erehdyksen kautta on oma tyylini löytyvä.

Kuten tavallista

Nyt alan minäkin kirjoittaa blogia, viimeisten joukossa, kuten tavallista. Tyyliini kuuluu aina olettaa, että jokin uusi villitys menee hetkessä ohi, kun alkuinnostus lopahtaa. Olen usein väärässä näiden asioiden kanssa, kuten tavallista. En siis ole mikään trendsetteri, vaan elän pientä elämääni kaikessa rauhassa kaukana kaikesta muodikkaasta ja uudesta.

Olen aina tykännyt kirjoittaa ja harrastanutkin proosan kirjoittamista aktiivisesti jopa opiskellut sitä. Moneen vuoteen ei vain ole tuntunut olevan mitään sanottavaa, ei omasta elämästäni eikä varsinkaan mitään fiktiivistä. Aika on nyt kypsä aloittaa uudelleen vanha harrastus, löytää uusia kiinnostuksen kohteita ja ennen kaikkea löytää vanhat intohimot uudelleen.

Olen siis ollut kohta 2,5v kotona lasten kanssa ja opetellut uudenlaista elämää lapset edellä. Ehkä sekin vaikuttaa tämän aloittamiseen, halu saada jotain omaa. Niin monelta olen kuullut, kuinka tärkeä henkireikä bloggaaminen heille on, oma maailmansa. Siihen maailmaan minäkin nyt haluan mukaan, ja sitä henkireikää tässä varsinkin kaivataan.

En aio määritellä blogin aihepiiriä, vaan kirjoitan itselleni tärkeistä asioista, arkisista tapahtumista, mietteistä, iloista, elämästä, ihan mistä vain. Vähän itseänikin jännittää, mihin suuntaan tämä alkaa mennä. Toivon ainakin oman ilmaisuni kehittymistä ja ajatusten jäsentymistä epämääräisistä aavistuksista järkevään ja ymmärrettävään muotoon.

Näillä sanoilla lähdetään liikkeelle!