Minä om-om-ompelen

Sain tänään päähäni ommella mekon rakkaalle tyttärelleni. Aina silloin tällöin onnistun uskottelemaan itselleni, että osaisin ommella kauniita vaatteita, joihin muut ihastuisivat ja kateellisina kysyisivät, mistä ne on ostettu. Totuus on, että en osaa ommella, en ymmärrä kaavoista mitään, en osaa alan sanastoa, enkä kertakaikkiaan ymmärrä yksinkertaisimpiakaan ohjeita.

Löysin helpon ohjeen täältä ja ajattelin, että helppo homma. Sopivaa kangasta on kertynyt jostain, todennäköisesti äitini tuomaa. Myös muuta ompelutarviketta ja sälää on, tosin vanhoja isoäidin aikaisia. Lasten päiväuniaikaan siis ohjeet ja kangas esille ja leikkaamaan. Arvioin kappalaiden koot silmämääräisesti, koska tarkoitus oli tehdä pienempi kuin ohjeessa. Tämä onnistuikin melko hyvin ja kappaleista tuli sopivat. Vielä reunojen huolittelu ja kappaleiden ompeleminen putkeksi onnistuivat kutakuinkin hyvin, mutta sen jälkeen alkoi mennä pieleen.

En ole ikinä rypyttänyt kangasta, joten harjoittelin ensin pienelle kankaanpalalle. Ei onnistunut. Rypyttäessä lanka katkesi ennen aikojaan. En tästä kuitenkaan ymmärtänyt lannistua, vaan aloin tehdä oikeaa rypytystä hameeseen. Ompelin rypytyslangat ja aloin rypyttää. Solmin toisen pään alalangat ohjeen mukaan (hämmästeltyäni ensin pitkään, mitä ihmettä tuokin ohje tarkoittaa) ja aloin vetää toisesta päästä. Muutama sentti rypyttyi nätisti ja sitten katkis, langat meni poikki ja purkautuivat monen sentin matkalta.

Aivan sama, ajattelin, ja aloin ommella kappaleita yhteen. Eiväthän ne saman kokoiset olleet, mutta yhteen ne silti ompelin. Heti ommeltuani huomasin ommelleeni kappaleet ilmeisesti väärältä puolelta yhteen, koska saumakohta on melkoisen ruma oikealta puolelta. Ei se kaunis ole nurjaltakaan, mutta vähän siistimpi sentään. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan ollut mitään järkeä lopettaa, purkaminenkaan ei houkutellut, joten aloin ommella kuminauhaa vyötärölle. Tähän vaiheeseen sain ohjeesta hyvät neuvot, joita pääpiirteittäin noudatinkin. Ihan ohjeen mukaan en vyötäröä silti tehnyt, koska hameesta tuli todella pitkä. Yläkappaleessa oli siis reilusti kääntövaraa ja käänsinkin sitä monta senttiä ja kaksin kerroin, jotta valmis hame ei laahaisi maata. Olin jo varma, että tämä viimeistään pilaa koko hameen, mutta hieman yllättäen vyötärönauha toimii, on lähes siisti ja oikean kokoinen. Valmis tekele näyttää tältä:

Kuva on armollinen kaikille virheille, myös kankaan kuosi tasapainoittaa kappaleiden välistä saumaa. Rypytys meni aivan pieleen ja se kyllä näkyy. Pituutta on lyhennysyrityksestä huolimatta liikaa, mutta ehkä tämä hellepäivän hameena menee, ainakin kotona sisätiloissa. Lapsi kyllä tykkää, kukkakuosit ovat tällä hetkellä kovasti in. Pitää ehkä olla armollinen itselleni: käytin aikaa tuohon kaiken kaikkiaan pari tuntia ja välissä nukutin vielä ennen aikojaan heränneen vauvan takaisin unille. Ehkä seuraava jo onnistuu?

Duunii

Työ, työ, työ... Jossain vaiheessa tämä kotona velttoilu on pakko lopettaa ja jatkaa työuraa kunnon veronmaksajan tavoin. Tällä hetkellä kaikki työkuviot ovat auki, ja ehkä se on syy siihen, miksi aihe pyörii päässä ja aiheuttaa pientä ahdistusta. Syyskuussa täytyy ilmoittaa työnantajalle hoitovapaalle jäämisestä, joten on tässä vielä aikaa miettiä ratkaisuja. Minulla siis on työpaikka, johon palata, mutta työtehtävääni sellaisena kuin se oli ennen ensimmäistä äitiyslomaa, ei enää ole. Aionkin siis kesälomien jälkeen olla yhteydessä esimieheeni ja kysellä vähän omasta sijoittumisestani työyhteisöön. Suunnitteilla on kuitenkin olla kotona vielä ensi vuonnakin, joten työhön paluu ei ihan ajankohtainen vielä ole.

Suhteeni työhön ja työntekemiseen ovat muutenkin ristiriitaiset. Ehdin olla työelämässä valmistumisen jälkeen 2,5 vuotta ja sitä ennenkin toki kesätöissä ja osa-aikatyössä, mutta varsinaista uraa en ole ehtinyt luoda. Eipä mitään, en oikein tiedä edes, mikä se ura olisi, jota haluaisin luoda, ja sehän se vasta ahdistaakin. Ihan viime aikoina, kun olen näitä asioita mielessäni pyöritellyt, olen oivaltanut seuvaavaa: työ saisi mielellään sisältää useita erilaisia tehtäviä, kontakteja sekä talon ulkopuolelle että talon sisällä, akuutteja työtehtäviä ja muuttuvia tilanteita, joita ei aamulla töihin tullessaan voinut ennakoida, rutiineja tasapainottamaan kaaosta, asioiden selvittelyä, puhelinsoittoja ja sähköposteja. Pientä häslinkiä silloin tällöin, vastuuta, yhteistyötä ja itsenäisyyttä, kielitaitoa, kirjoittamista.

En ole tutkijaluonne, en jaksa perehtyä yhteen asiaan kovinkaan syvällisesti, vaan kaipaan vaihtelua. Olen siis työluonteeltani jokapaikanhöylä. Pidän työssä kevyestä paineesta ja aikarajoista, yllätyksellisyydestä, mutta myös rutiineista. Työ ei saa olla pelkkää rutiinia ja oman ruudun tuijottamista, vaan mukana pitää olla kontakteja muihin ihmisiin, asiakkaisiin, työkavereihin vaikka viranomaisiin, kunhan johonkin. Omaksi ihmetyksekseni huomaan näissä määritelmissäni kuvaavani nykyistä työpaikkaani. Positiiviset, kaipaamani asiat ovat kuin ensimmäisistä työtehtävistäni ko paikassa, ja negatiiviset kuvaavat sitä paikkaa, josta jäin äitiyslomalle. Jouduin siis huonontuneen taloustilanteen takia siirretyksi toiselle osastolle ja sekä työtehtävät että työilmapiiri muuttuivat huonompaan suuntaan. Toisaalta tuo siirto säilytti työsuhteeni tilanteessa, jossa moni työkaveri sai kengän kuvan ahteriin.

Jospa vain minulla olisi mahdollisuus päästä vanhoihin työtehtäviini takaisin, en stressaisi työhönpaluuta näin paljon. Se tuskin kuitenkaan on mahdollista, joten olen hieman vilkuillut avoimia työpaikkoja aikani kuluksi. Ennen ajattelin, että ihan sama mitä työtä teen, kunhan jotain. Nyt lasten myötä huomaan, että se ei todellakaan ole ihan sama. Jos kerran laitan lapseni hoitoon päivän ajaksi mennäkseni töihin, työn pitää olla mielekästä. Tähän hätään ei sopivia paikkoja ole monta tarjolla. Huomaan lukevani ilmoituksia todella tarkkaan ja kuvittelen itseni työhaastatteluun kyseiseen paikkaan. Jos en pysty itselleni vastaamaan, miksi olisin sopiva hakemaani työhön, työ ei ole minua varten. En edelleenkään kaipaa varsinaista uraa, minulle riittää, että viihdyn työssäni ja työpanostani arvostetaan.

No niin, tästähän tuli varsinainen työhakemus. Voinpahan sitten, kun työnhaun aika on, kopioda täältä tiedot. Itseäni vartenhan koko blogia kirjoitan, mutta tämä taitaa todella kiinnostaa vain minua :)

Raparperipiirakka vol. 2

Eilen tuli tehtyä raparperipiirakka aivan yllättäen. Uudessa Pirkka-lehdessä oli mukava ohje ja sitä piti sitten kokeilla. Tässä piirakassa pohja paistettiin ensin ja jäähtyneen pohjan päälle kaadettiin kattilassa keitelty raparperikompotti. Ohjeen mukaan koko homma oli tarkoitus kruunata jäätelöllä ja kinuskikastikkeella, mutta niitä ei tähän hätään omasta kaapista löytynyt. Mielestäni tämän piirakan voisi mainiosti tarjoilla kermavaahdon ja mansikkahillon kera. Mansikat sopisivat toki myös kompotin sekaan, tai voisi tehdä mansikoista oman kompotin. Variaatiot ovatkin oman leipomiseni ydin. Pienillä muutoksilla ja lisäyksillä yhdestä perusreseptistä saa uudenlaisia herkkuja.

Kuvaa en tästä tekeleestä ottanut, koska ilman lisukkeita se oli varsin vaatimattoman näköinen. Maku oli onneksi hyvä ja rakenne miellyttävä. Tätä varioin varmasti jatkossakin.

Kesä!

Pääsinpä minäkin nauttimaan kesästä viikonloppuna! Viikon luin kateellisena muiden kommentteja kesäisistä tunnelmista fb:stä ja blogeista samalla, kun itse olin kuumeessa ja yritin jossain välissä saada lapset hoidettua.

Lauantaina iltapäivästä lähdettiin maalle. Tarkoituksena oli saada kasvimaa kuntoon ja siemenet maahan. Pellolle jyrsitty kasvimaa ei kuitenkaan houkutellut rehkimään heti sairastelun päälle. Hommaa olisi riittänyt tuntitolkulla, vaikka kaksi ihmistä olisi painanut tauotta, ja kun mukana oli kaksi lasta niin oli selvää, että kunnollista ryytimaata ei ole nyt mahdollista rakentaa. Ehkä ensi viikolla sitten?

Sen sijaan kävin raivolla pihan ruusupenkin kimppuun. Olin jo viikkoa aiemmin päättänyt, että tänä kesänä se näyttää siltä miltä pitää eikä etupäässä nokkospuskalta. Helatorstaina olin repinyt kottikärryllisen nokkosen juuria maasta ja nyt oli juolavehnän vuoro. Varsinainen unholy alliance: nokkonen, juolavehnä ja voikukka. Voikukkaa en niin intohimoisesti jaksa inhota, mutta nuo kaksi ensimmäistä saavat verenpaineet nousuun. Etenkin ruusupenkissä. Saas nähdä onnistunko pyrkimyksessäni vai nousevatko nokkoset ensimmäisen sateen jälkeen jostain syvältä helvetistä valtaamaan kukkapenkin.

Ongelma on se, että piha on valtava ja tarvitsisi kauniina pysyäkseen jatkuvaa nyppimistä, kuopsutusta, kastelua ja rapsimista. Ennen vanhaan, kun talossa asuttiin vakituisesti piha kylpi kukkaloistossa koko kesän kevään ensimmäisistä tulppaaneista syksyn kultapalloihin saakka. Vuosien laiminlyönti on jättänyt jälkensä ja niiden korjailu vaatisi aikaa, suunnitelmallisuutta ja raakaa työtä. Tähän asti työn määrä on lannistanut heti kättelyssä, mutta nyt siis päätin aloittaa yhdestä ruusupenkistä, joka sekin on monta metriä pitkä. Ensi kesänä voi sitten ehkä keskittyä jo seuraavaan ränstyneeseen kukkapenkkiin ja sitä rataa. Entisaikojen loistoon tuskin päästään, mutta viihtyisyyttä saadaan varmsti lisää. 

Ei siellä tähänkään asti suinkaan ole laiskoteltu, mutta hyötykasvit, omenapuut ja marjapensaat ovat saaneet kaiken liikenevän ajan ja energian, niiden kuntoon on sentään panostettu, jotta syksyllä saadaan satoa. Satoa toki olisi kiva saada tänäkin vuonna, mutta taitaa jäädä aika marjaisaksi saalis, jos kasvimaa jää vielä viikon päästäkin laittamatta.

 Omenapuut kukkivat ja surina oli kova kaikenmaailman pörriäisten lennellessä kukasta kukkaan.

Vaskista luikerteli maassa istuvan lapsen läheltä, onneksi ei ollut kyy!

 Raparperiähän tuli tietysti otettua mukaan. Tällä kertaa piirakan lisäksi täytynee keitellä myös kiisseliä.

Jostain syystä työkuviot pyörivät kovasti mielessä. Täytyy seuraavaksi jäsennellä niihin liittyviä ajatuksia.

Herkkuja, herkkuja

Voisin leipoa vaikka joka päivä, jos kaikki herkut eivät aina päätysi omaan suuhuni. Reilun viikon aikana uunissani ovat paistuneet kaneliset suklaapalat, sitruuna-marenkipiiras sekä raparperipiirakka. Sitruuna-marenkipiirakan ohjeen leikkasin talteen reseptikirjaani hesarista ja se oli aivan uusi tuttavuus. Olen aiemmin pyrkinyt välttämään liian monivaiheisia leivonnaisia, mutta tämä piiras oli helppo tehdä, vaikka täyte hieman paloikin pohjaan. Onneksi maku oli parempi kuin aiheutunut palaneen käry. Seuraavalla kerralla muistan varmasti sekoittaa täytettä koko ajan. Tästä rohkaistuneena uskallan jatkossa kokeilla monimutkaisempiakin reseptejä, jos lopputulos on yhtä herkullinen. Tässä reseptissä makea ja kirpeä yhdistyivät mitä suloisimmalla tavalla.

Leipoessani otan yleensä ohjeen esiin ja muunnan sitä sitten oman mieleni ja kaappien sisällön mukaan. Tuttuihin resepteihin saa uutta potkua mausteita vaihtelemalla. Suklaapalat saa uusia sävyjä lisäämällä taikinaan esimerkiksi chiliä tai kanelia, kuorrutteeseen saa uutta tuntumaa lisäämällä pähkinärouhetta joko valmiiden palojen päälle tai kuorrutteeseen sekoittamalla.

Raparperipiirakka oli kevään ensimmäinen. Niitä tulee juhannukseen mennessä leivottua yleensä useampia ja joka kerta vähän erilaisia. Ensimmäisestä piti tulla perinteinen, jossa raparperipalat vain levitellään helpon pohjan päälle. Viime hetkellä päädyinkin sekoittamaan palat sitruunatuorejuuston ja rahkan sekaan ja ripottelin vielä mantelia päälle. Lopputulos oli ihan hyvä, mutta perinteisempi kuin kuvittelin. Sitruunatuorejuusto olisi kaivannut lisäpotkua sitruunankuoresta ja -mehusta, tällöin lopputuloskin olisi varmasti ollut raikkaampi. Täytteeseen voisi lisätä myös yhden tai kaksi munankeltuaista ja vatkata keltuaisista marenkiä päälle, mutta nyt ei huvittanut tehdä toista marenkipiirasta heti perään.

Pohja oli helppo:

100g margariinia

2 munaa

1,5dl sokeria

3dl vehnäjauhoja

1tl leivinjauhetta

1tl vaniljasokeria

1dl maitoa

Kaikki aineet vain sekoitetaan keskenään.

Täyte:

paljon raparperia

sokeria raparperien happamuuden mukaan

1prk sitruunatuorejuustoa

1prk maustamatonta rahkaa

Päälle mantelilastuja

Paista 200 asteisessa uunissa 25 minuuttia. 

Ehkä hieman epätasapainoinen ja kummallinen postaus, mutta mitä sitten. Kesä, ihana tekosyy herkutteluun!

Vapaalla

Lauantaina olin koko päivän pois kotoa. Oli hyvän ystäväni polttarit, joita järjestettiin viime hetkillä työn ja tuskan kanssa. Päivä oli todella onnistunut kaikin puolin, vaikka itseäni tietysti jännitti myös, miten kotona pärjätään, nuorin kun ruokitaan vielä äidinmaidolla.

Oivalsin pari asiaa.

Päivään sisältyi tankotanssia. En missään vaiheessa kuvitellut lajia helpoksi tai osaavani heti sulavasti pyörähdellä tangolla. Yllätyin silti lajin rankkuudesta. Ensikertalainen sai jokaisen lihaksen kipeäksi, mustelmia ja pään pyörälle. Ei ihmekään, että paikalle kiellettiin saapumasta päihtyneenä. Tunnin edetessä aloin kuitenkin nauttia lihasten työskentelystä ja hengästymisestä. Kaipaan urheilun tuomaa euforiaa, sekä henkisesti että fyysisesti. Nyt pitää alkaa järjestää aikaa lenkkeilylle ja viimeistään syksyllä taas kuntosalille. 

Toinen oivallus oli se, että en oikeasti kaipaa bilettämistä. Oli ihana istua iltaa, ottaa pari siideriä, syödä hyvin, kuunnella musiikkia, nauraa, herkistellä, muistella vanhoja, miettiä tulevaa. Oli mahtavaa olla tyttöporukalla liikkeellä, nähdä vanhoja ystäviä ja tutustua uusiin ihmisiin. Kolmen tunnin saunomisen jälkeen yhdentoista pintaan aloin kuitenkin odottaa vain pääsyä omaan sänkyyn, peiton alle nukkumaan. Muut saivat lähteä keskustaan, minä otin taksin kotiin.

Aamulla olo oli kipeä, mutta se johtui tanssista ei alkoholista. Otin vastaan ensimmäisen äitienpäiväni kahden lapsen äitinä väsyneenä, mutta hymyssä suin.

Andersson

Hynapsis on usein väärässä paikassa,

väärässä seurassa,

väärissä vaatteissa.

Hynapsis syö liikaa herkkuja,

liian paljon kerralla,

liian monta kertaa viikossa.

Hynapsis ajattelee liikaa,

analysoi muiden eleitä,

tekee päätelmiä,

vääriä johtopäätöksiä.

Hynapsis luulee tyrkyttävänsä

samalla, kun huomaa vetäytyvänsä.

Hynapsis on usein yksin,

tarvitsee paljon omaa tilaa ja aikaa,

jättäytyy ulkopuolelle,

ajattelee olevansa ylimääräinen.

Hynapsiksen pitäisi yrittää

ymmärtää kertoa ajatuksistaan,

laskea suojamuurejaan,

olla enemmän yhteydessä.

Tämä runo on saanut innoituksensa Claes Anderssonin runosta Andersson. Luin runon lukiossa luovan kirjoittamisen kurssilla ja tehtävänä oli kirjoittaa itsestään vastaava. Harmikseni en tiedä, missä silloin kirjoittamani runo on, mutta muistan siitä yhä joitain pätkiä. Tänään se alkoi taas pyöriä päässäni ja päätin kirjoittaa uuden. Runon kirjoitettuani etsin alkuperäisen Andersson-runon ja luin sen yli kymmenen vuoden jälkeen uudestaan.

Edelleen runo on mielestäni yllättävä, viiltävä ja inspiroiva. Samaan tyyliin on helppo aloittaa runoilu ja kirjoittaa itsestään. Jokaisen Andersson on varmasti erilainen, en itsekään pyrkinyt noudattamaan samaa tyyliä, vaan tein siitä omanlaiseni. Jospa tästä taas saisi inspiraatiota muihinkin uusiin teksteihin.