Viikon ruokia

Ruokaa on laitettu harva se päivä ja monesti parikin kertaa päivässä, mutta tänne asti en ole niistä päässyt kertomaan. Tavallista arkisettiähän nämä pääsääntöisesti ovat, kasvispainotteisia tosin. Maitotuotteita ja munia käytän normaaliin tapaan, mutta liharuokia en laita.

Tämän viikon onnistuneimmat ovat olleet sataymarinoidut tofukuutiot tuorepastan kanssa, soijasuikaleet tikka masala sekä mozzarellapohjainen salaatti. Käytän paljon tofua, mutta olen ollut laiska marinoinnin suhteen. Tätä on osaltaan ruokkinut sekin, että taapero syö mieluusti tofua kylmiltään ja ilman makua, mikäs äidille sen helpompaa. Muutaman kerran on jaksanut aamulla laittaa tofut maustumaan tomaatti-hunaja-valkosipulimarinadiin, mutta tällä viikolla hoksasin viimein, että moinen vaiva on turhaa, jos on kiire. Kaupan valmiit kastikepussit sopivat marinointiin todella hyvin. Tarkoitan esim. tällaisia Wok´n rollin kastikkeita, jota nyt siis käytin.

Aamulla ennen ulkoilua tofut ja kastike sekaisin ja jääkaappiin odottamaan. Parin tunnin ulkoilun jälkeen tofut pannulle, mukaan laitoin myös punaista paprikaa ja kukkakaalia, joka jäi melkein raa'aksi, mutta sai makua marinadista. Lisäsin pannulle vettä, jotta lopputulos olisi kastikemaisempi. Lisäksi keittelin tuorepastaa ja syömään päästiin vartin sisään siitä, kun oltiin tultu kotiin. Satay oli hiukan liian mausteinen taaperolle, joka kyllä söi muutaman palan tofua maidon kera, mutta ensi kerralla täytyy ehkä jatkaa kastiketta tomaattimurskalla tai jättää osa tofuista marinoimatta.

Toinen onnistunut ruoka oli salaatti, joka piti saada pikaisesti kasaan kaapista löytyvistä aineksista. Salaattiin tuli siis
ruukullinen jääsalaattia
purkki kidneypapuja
mozzarellaa
kurkkua
tomaattia
oranssia paprikaa
pinjansiemeniä
valmista pestokastiketta
nuudelia

Määriä en sen kummemmin laskenut, fiiliksen ja pakkauskoon mukaan mennään. Kuva on huono, mutta maku oli hyvä, tätä tulee varmasti tehtyä uudestaankin. Kelpasi myös taaperolle, pavut kuuluvat lapsukaisen suosikkeihin.

Tikka masalaakin tuli jälleen laitettua. Tällä kertaa pohjana oli kaupan valmis maustesekoitus. Tämäkin ruoka valmistui nopeasti. Aamulla keittelin riisit ja soijasuikaleet valmiiksi ja ulkoilun jälkeen vain paistoin suikaleet pannulla mausteseoksen kanssa. Pussin ohjeesta oli pakko poiketa, koska jääkaapissa ei ollut crème fraichea vaan ruokakermaa. Mukaan lähti myös vuohenjuusto puolisen pakettia, kun sitä ole edelliseltä päivältä jäänyt. Täytyy todeta, että tästä lähin laitan vuohenjuustoa useamminkin tikka masalaan, sen verran hyvin se siihen sopi ja teki pehmenä säväyksen. Kuvaa ei valitettavasti ole.

Seuraavaksi on tarkoitus leipoa jonkin sortin juustokakku juhannusherkuksi, siitä yritän muistaa ottaa kuvan!

Pientä rajaa

Nyt hetken aikaa blogia kirjoitettuani huomaan, että tarkempi rajaus voisi olla järkevää. Alkuperäinen ajatus siitä, että kirjoittaisin "itseni löytämisestä" alkaa olla tarpeeton. Olen saanut jo kirjoitettua suurimmat angstini, joten sille ei enää ole niinkään tarvetta. Sen sijaan huomaan mielelläni kirjoittavani ruuasta ja leipomisesta, joten keskitytään sitten niihin jatkossa. Joitain sivujuonteita on varmasti luvassa ja mikään reseptikone en ole, mutta tykkään muokkailla tuttuja reseptejä ja laittaa ruoka mitä epämääräisimmistä jämistä. Näitä omia sovelluksia olisi kiva tallentaa ja joskus pahan inspiraatiopulan iskiessä voisi hakea omastakin blogista uutta innoitusta.

Vielä kun muistaisi ottaa kuvia valmiista ruuista niin saisi tekstiä vähän elävämmäksi. Kuvaaminen ei vain aina ole ensimmäisenä mielessä, kun yrittää saada vähintään yhden nälkäänsä karjuvan lapsen ruuan ääreen.

Peace and harmony

Vähän ollut taas hiljasempaa, tai pikemminkin kotona sen verran hässäkkää, että en ole päässyt rauhoittumaan blogin ääreen. Huomasin myös erään ongelman. Olen tällä hetkellä yllättävän sinut itseni kanssa, kotona oleminen on rentoa ja mukavaa. Ongelma tämä on tekstin tuottamisen kannalta. Olen aina kirjoittanut lähinnä silloin, kun on ollut jotain konfliktia, tarve paeta todellisuutta tai muuten vain kurjaa. Rauhasta ja harmoniasta en saa aikaiseksi tekstiä. Sisäiset ristiriidat ovat saaneet aikaan tarpeen kirjoittaa ja jäsentää ajatuksia. Nyt taivas on sees, no comments.

Piirakkaa, raparperipiirakkaa

Tästähän on nyt kehittymässä varsinainen leipomisblogi, mutta siitä välittämättä aion esitellä uusimman raparperipiirakkani. Viikonloppu meni maalla ja totta kai piti raparperejäkin tuoda taas iso sylillinen mukana. Kasvimaa saatiin jotenkuten aluille ja nokkosia tuli revittyä juurineen metritolkulla niin, että kynnet ovat vieläkin kipeitä ja yksi kynsi jopa katkesi ikävästi kynsinauhoja myöten. Mutta nyt reseptiin.

Olen saanut työkaverilta muutamia vuosia sitten tällaisen omenapiirakan reseptin:

Anopin omenapiirakka

50g rasvaa

1dl fariinisokeria

n. 3 omenaa

kanelia

150g margariinia

2dl sokeria

3 munaa

1dl omenamehua

2tl leivinjauhetta

4dl vehnäjauhoja

• Mittaa tasapohjaiseen vuokaan (esim.kakku) 50g rasvaa ja 1dl fariinisokeria. Kuumenna vuokaa uunissa, kunnes voi sulaa.
• Laita omenan palat ja kaneli vuokaan
• Vatkaa sokeri ja margariini
• Lisää munat, mehu ja jauhot vuorotellen
• Kaada vuokaan.
• Paista 175 asteessa uunin alaosassa 50-60 min.
• (reseptin antaja ei sulata uunissa ensin rasvaa, kunhan asettelea vuokaan voinokareita sekä kanelia ja fariinisokerin lisäksi).

Jostain syystä itseltäni on tämä resepti jäänyt kokeilematta, mutta eilen päätin tehdä tästä oman versioni raparperillä. Myöskään fariinisokeria ei ollut, vaan sen sijaan käytin 100g leivontaan sopivaa valkosuklaata. Mehuakaan ei ollut, joten lisäsin taikiaan noin desin maitoa. Voitelin reilusti irtopohjaisen kakkuvuoan ja laitoin pohjalle raparperiä ja valkosuklaapalat. Päälle kaadoin lisää raparperiä, yhteensä sitä oli varmaan litra. Tarkoitukseni oli, että pohja tulee ohjeen mukaisesti raparperipalojen päälle, mutta ajatuksissani kaadoinkin taikinan vuokaan jo, kun puolet raparpereistä vielä puuttui. Täten sain aikaan kerrospiirakan, päällimmäisenä oli sekaisin raparperiä ja taikinaa. Uunissa piirakka, tai kakku pikemminkin, oli 50 minuuttia ja hyvä tuli.

Valkosuklaa suli ihanasti, taikina jäi keskeltä sopivan mehukkaaksi ja rakenteesta tuli pikemminkin kakkumainen kuin piirakka. Ehkä laakeampi vuoka sopisi tähän paremmin, etenkin jos haluaa piirakan. Taikinankin jakautuisi silloin tasaisemmin ja koostumus oli hiukan toisenlainen. Maku on kuitenkin hyvä, valkosuklaan paikkeilta makea mutta muuten sopivan kirpakka. Ruokakuvia olen luokattoman huono ottamaan, kun vasta nyt olen alkanut niitä ottaa, joten kuvat ovat aika kauheita. Toisaalta, tuon näköinenhän se oikeastikin taitaa olla, raparperi kun ei leivonnaisissa ole siitä esteettisimmästä päästä.

Resepti oli niin helppo, että syksyllä on ehdottomasti kokeiltava alkuperäistä omenoiden kanssa, mutta ohjetta reilusti suuremmalla omenamäärällä, kilon verran voi hyvin laittaa eikä ole vielä liikaa. Kyllä leivonnaisessa täytyy marjat ja hedelmät tunnistettavasti maistua.

Jäätelörahka

Tätä herkkua on tullut tehtyä muutaman kerran, ja jälleen hesarin inspiroimana. Taisi olla noin vuosi sitten, kun tästä oli juttua Ruokatorstaissa ja panin vinkin korvan taakse, kuten niin monen muun herkun kohdalla. Alkuperäisen idean mukaan maustettuun jäätelöön, esim. mansikkajäätelöön, sekoitetaan maustamatonta rahkaa. Jäätelön annetaan sulaa sen verran, että sen saa sekoitettua rahkaan tasaisesti. Pehmistyyppinen ratkaisu siis, vähän ehkä kevyempi ja ehdottoman herkullista.

Torstai-iltana oli käytävä lähi-Alepassa hakemassa pikatäydennystä maito- ja leipäosastolle. Herkkujahan oli myös ostettava, kun kerran kauppaan asti lähdettiin. Rahkahyllyllä bongasin raparperi-mansikkarahkaa ja heti syttyi päässä idea, että tätähän on sekoitettava mansikkajäätelöön. Harmi vain, mansikkajäätelöä oli tarjolla vain törkeään hintaan laktoosittomana, joten ostin vaniljaa. Toimii hyvin näinkin päin: maustettu rahka ja vaniljajäätelö. Jos sattuu olemaan yhtä nipo mutsi kuin minä niin tätä laimennettua jäätelöä voi vähän paremmalla fiiliksellä tarjota lapsillekin, jäätelön ja rahkan suhdetta kun voi säädellä oman mielen mukaan. Maustettu rahka antoi yllättävän paljon makua jäätelölle, ja kun päälle vielä ripotteli kaakaojauhetta, oli iltaherkku valmis nautittavaksi, tosin tällä kertaa vasta lasten jo nukahdettua.

Nyt tässä vain odotellaan, että pääsen kokeilemaan seuraavaa makuyhdistelmää. Maustettuja rahkoja on nykyään niin hyvät valikoimat, että vain mielikuvitus on rajana makuyhdistelmissä. Miltähän maistuisivat vaniljajäätelö+valkosuklaa-lime-rahka tai kuningatarjäätelö+kuningatarrahka?

Minä om-om-ompelen

Sain tänään päähäni ommella mekon rakkaalle tyttärelleni. Aina silloin tällöin onnistun uskottelemaan itselleni, että osaisin ommella kauniita vaatteita, joihin muut ihastuisivat ja kateellisina kysyisivät, mistä ne on ostettu. Totuus on, että en osaa ommella, en ymmärrä kaavoista mitään, en osaa alan sanastoa, enkä kertakaikkiaan ymmärrä yksinkertaisimpiakaan ohjeita.

Löysin helpon ohjeen täältä ja ajattelin, että helppo homma. Sopivaa kangasta on kertynyt jostain, todennäköisesti äitini tuomaa. Myös muuta ompelutarviketta ja sälää on, tosin vanhoja isoäidin aikaisia. Lasten päiväuniaikaan siis ohjeet ja kangas esille ja leikkaamaan. Arvioin kappalaiden koot silmämääräisesti, koska tarkoitus oli tehdä pienempi kuin ohjeessa. Tämä onnistuikin melko hyvin ja kappaleista tuli sopivat. Vielä reunojen huolittelu ja kappaleiden ompeleminen putkeksi onnistuivat kutakuinkin hyvin, mutta sen jälkeen alkoi mennä pieleen.

En ole ikinä rypyttänyt kangasta, joten harjoittelin ensin pienelle kankaanpalalle. Ei onnistunut. Rypyttäessä lanka katkesi ennen aikojaan. En tästä kuitenkaan ymmärtänyt lannistua, vaan aloin tehdä oikeaa rypytystä hameeseen. Ompelin rypytyslangat ja aloin rypyttää. Solmin toisen pään alalangat ohjeen mukaan (hämmästeltyäni ensin pitkään, mitä ihmettä tuokin ohje tarkoittaa) ja aloin vetää toisesta päästä. Muutama sentti rypyttyi nätisti ja sitten katkis, langat meni poikki ja purkautuivat monen sentin matkalta.

Aivan sama, ajattelin, ja aloin ommella kappaleita yhteen. Eiväthän ne saman kokoiset olleet, mutta yhteen ne silti ompelin. Heti ommeltuani huomasin ommelleeni kappaleet ilmeisesti väärältä puolelta yhteen, koska saumakohta on melkoisen ruma oikealta puolelta. Ei se kaunis ole nurjaltakaan, mutta vähän siistimpi sentään. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan ollut mitään järkeä lopettaa, purkaminenkaan ei houkutellut, joten aloin ommella kuminauhaa vyötärölle. Tähän vaiheeseen sain ohjeesta hyvät neuvot, joita pääpiirteittäin noudatinkin. Ihan ohjeen mukaan en vyötäröä silti tehnyt, koska hameesta tuli todella pitkä. Yläkappaleessa oli siis reilusti kääntövaraa ja käänsinkin sitä monta senttiä ja kaksin kerroin, jotta valmis hame ei laahaisi maata. Olin jo varma, että tämä viimeistään pilaa koko hameen, mutta hieman yllättäen vyötärönauha toimii, on lähes siisti ja oikean kokoinen. Valmis tekele näyttää tältä:

Kuva on armollinen kaikille virheille, myös kankaan kuosi tasapainoittaa kappaleiden välistä saumaa. Rypytys meni aivan pieleen ja se kyllä näkyy. Pituutta on lyhennysyrityksestä huolimatta liikaa, mutta ehkä tämä hellepäivän hameena menee, ainakin kotona sisätiloissa. Lapsi kyllä tykkää, kukkakuosit ovat tällä hetkellä kovasti in. Pitää ehkä olla armollinen itselleni: käytin aikaa tuohon kaiken kaikkiaan pari tuntia ja välissä nukutin vielä ennen aikojaan heränneen vauvan takaisin unille. Ehkä seuraava jo onnistuu?

Duunii

Työ, työ, työ... Jossain vaiheessa tämä kotona velttoilu on pakko lopettaa ja jatkaa työuraa kunnon veronmaksajan tavoin. Tällä hetkellä kaikki työkuviot ovat auki, ja ehkä se on syy siihen, miksi aihe pyörii päässä ja aiheuttaa pientä ahdistusta. Syyskuussa täytyy ilmoittaa työnantajalle hoitovapaalle jäämisestä, joten on tässä vielä aikaa miettiä ratkaisuja. Minulla siis on työpaikka, johon palata, mutta työtehtävääni sellaisena kuin se oli ennen ensimmäistä äitiyslomaa, ei enää ole. Aionkin siis kesälomien jälkeen olla yhteydessä esimieheeni ja kysellä vähän omasta sijoittumisestani työyhteisöön. Suunnitteilla on kuitenkin olla kotona vielä ensi vuonnakin, joten työhön paluu ei ihan ajankohtainen vielä ole.

Suhteeni työhön ja työntekemiseen ovat muutenkin ristiriitaiset. Ehdin olla työelämässä valmistumisen jälkeen 2,5 vuotta ja sitä ennenkin toki kesätöissä ja osa-aikatyössä, mutta varsinaista uraa en ole ehtinyt luoda. Eipä mitään, en oikein tiedä edes, mikä se ura olisi, jota haluaisin luoda, ja sehän se vasta ahdistaakin. Ihan viime aikoina, kun olen näitä asioita mielessäni pyöritellyt, olen oivaltanut seuvaavaa: työ saisi mielellään sisältää useita erilaisia tehtäviä, kontakteja sekä talon ulkopuolelle että talon sisällä, akuutteja työtehtäviä ja muuttuvia tilanteita, joita ei aamulla töihin tullessaan voinut ennakoida, rutiineja tasapainottamaan kaaosta, asioiden selvittelyä, puhelinsoittoja ja sähköposteja. Pientä häslinkiä silloin tällöin, vastuuta, yhteistyötä ja itsenäisyyttä, kielitaitoa, kirjoittamista.

En ole tutkijaluonne, en jaksa perehtyä yhteen asiaan kovinkaan syvällisesti, vaan kaipaan vaihtelua. Olen siis työluonteeltani jokapaikanhöylä. Pidän työssä kevyestä paineesta ja aikarajoista, yllätyksellisyydestä, mutta myös rutiineista. Työ ei saa olla pelkkää rutiinia ja oman ruudun tuijottamista, vaan mukana pitää olla kontakteja muihin ihmisiin, asiakkaisiin, työkavereihin vaikka viranomaisiin, kunhan johonkin. Omaksi ihmetyksekseni huomaan näissä määritelmissäni kuvaavani nykyistä työpaikkaani. Positiiviset, kaipaamani asiat ovat kuin ensimmäisistä työtehtävistäni ko paikassa, ja negatiiviset kuvaavat sitä paikkaa, josta jäin äitiyslomalle. Jouduin siis huonontuneen taloustilanteen takia siirretyksi toiselle osastolle ja sekä työtehtävät että työilmapiiri muuttuivat huonompaan suuntaan. Toisaalta tuo siirto säilytti työsuhteeni tilanteessa, jossa moni työkaveri sai kengän kuvan ahteriin.

Jospa vain minulla olisi mahdollisuus päästä vanhoihin työtehtäviini takaisin, en stressaisi työhönpaluuta näin paljon. Se tuskin kuitenkaan on mahdollista, joten olen hieman vilkuillut avoimia työpaikkoja aikani kuluksi. Ennen ajattelin, että ihan sama mitä työtä teen, kunhan jotain. Nyt lasten myötä huomaan, että se ei todellakaan ole ihan sama. Jos kerran laitan lapseni hoitoon päivän ajaksi mennäkseni töihin, työn pitää olla mielekästä. Tähän hätään ei sopivia paikkoja ole monta tarjolla. Huomaan lukevani ilmoituksia todella tarkkaan ja kuvittelen itseni työhaastatteluun kyseiseen paikkaan. Jos en pysty itselleni vastaamaan, miksi olisin sopiva hakemaani työhön, työ ei ole minua varten. En edelleenkään kaipaa varsinaista uraa, minulle riittää, että viihdyn työssäni ja työpanostani arvostetaan.

No niin, tästähän tuli varsinainen työhakemus. Voinpahan sitten, kun työnhaun aika on, kopioda täältä tiedot. Itseäni vartenhan koko blogia kirjoitan, mutta tämä taitaa todella kiinnostaa vain minua :)